ÄKSYn bändäristöön kuuluva tukkapäinen kakkosdivarin julkkis, suomentaja Jaakko Kankaanpää esiintyy nyt jo ihan kuvan kera Helsingin Sanomien haastattelussa (mainintoja hänen käännöstöistäänhän löytyy kyseisestä aviisista vähän väliä, viimeksi Naisten etsivätoimisto No 1 -tv-sarjan lanseerausartikkelista).

Tämänkertaista haastattelua ei ärsyttävästi tuntuisi olevan netissä, mutta paperilehdestä se (siis haastattelu) löytyy toiseksi viimeiseltä sivulta B11. Kyseessä on osa sarjaa Minä ja tv.

Bändäri Kankaapää ei vaikuta jutussa lainkaa äreältä, mistä miinusta, mutta toisaalta hän ärsyttää ansiokkaasti heittämällä otsikkoonkin lainatun "jalkapallo on hieno universaali kieli" tyyppistä humanistiläppää. Hyvä (edes) niin.

Triumvir Pohjolan ÄKSYn kunniajäseneksi masinoima äreä skifistisehkö kaljupää Robert John Godfrey palasi kuin palasikin 60+ -vuotiaana sävellystyön pariin ja lopulta levytysstudioon asti. Muinaisen 90-luvun jälkeen useasti lupailtua ja sitten toistuvasti hyllytettyä FarOut-levyä ei tosin tullut, eikä tullekaan, koska sille (JNEPS,TJ) väläytellyt kappaleenraakileet ovat vuosien mittaan assimiloituneet uuteen ehompaan muotoon tällä hiljan ilmestyneellä tuotoksella Journey's End.

Kitkerän kuulapään keralla levyllä ja myös tarun mukaan perinteisesti legendaarisilla keikoilla heiluu vähemmän yllättäen uusi versio The Enid -yhtyeestä (ensimmäisen levytyksensä aikaisesta orkesterista tosin on pienen tauon jälkeen mukana myöskin kampauksellisesti komistunut rumpali David Storey), ja nimikkeen alla julkaistujen 90-luvun levytysten Robert John Godfrey Band -hengestä poiketen sen (siis The Enidin) jäsenet ovat jopa osallistuneet musiikin säveltämiseen. Erikoisesti 90-luvun levyilläkin vieraillut kosketinsoittaja-vokalisti Max Read on saanut aiempaa merkittävämmän roolin.

Pienesti mielikuvitusta käyttämällä RJG:n viimeiseksi The Enidin "suureksi teemalevyksi" uumoileman JE:in voi arvella olevan kertomus ihmiskunnan matkasta tärvelemältään Maapallolta Marsin kautta jonnekin tähtien taakse, kenties onnellisempaan universumiin. Tosin stoori on vielä epämääräisemmin esitetty kuin vaikkapa niinikään ÄKSYn kunniajäsenten osaltaan miehittämän kotimaisen laulu- ja soitinyhtye CMX:n eepoksella Talvikuningas. Siltikin kyseessä on posetiivisesti poikkeuksellisen selvästi juuri scifistinen teos The Enidin yleensä enemmän sisäavaruustrippailuun keskittyvässä repertuaarissa: JE ajaa tässä suhteessa ohi jopa ydinsotaa ja maailmanloppua käsitelleestä Something Wicked This Ways Comesista.

Jos kuitenkin scifihörhötyksen eittämättä tuoma lisäarvo unohdetaan ja koetetaan multakorvaisuudesta huolimatta analyseerata albumin musiikillisia ansioita, niin aika paljon perinteisen hääpuvun henkeähän tässä kieltämättä on havaittavissa. Suurimmalta osaltaan meininki on vähemmän yllättäen sitä (JNEPS,TJ) omaa ja vanhaa, siis tutunomaista romantiikan ajan orkesterimusiikin tyylikeinoista ammentavaa "orkesterirockia". Tai sanokaanko ärsytyksen lisäämisen nimissä sinfonista progea, koska RJG ei kuulema tykkää tulla leimatuksi progreartistiksi. Max Readin keskenään kuorolaulamien vokaaliosuuksien ympärille rakennettu, mukavasti lähes äkkiväärä Shiva toisaalta on aika uuttakin. Selkein lainaus taasen pistää propellipään suun messingille töräyttämällä ilmoille snipin A. Couragen klassisesta Star Trek -teemasta ennen ryhtymistään kanavoimaan keskimmäisenä The Enidin vanhassa iskulauseessa "The Orb Meets Pink Floyd Meets The Berlin Philharmonic" mainittua musiikki-instituutiota. Sininen, millä siis tarkoitan tietenkin tällaisessa yhteydessä (rythm'n')bluesia, loistaa onneksi poissaolollaan.

JE:illä The Enid välttää kaksi tärkeintä tervalammikkoa, joihin muutamienkin wanhojen progemastodonttien laidunnus kukkarollani on katkennus: ensiksikään se, siis The Enid, ei kuullosta (vielä) ihan pelkästään omalta tribuuttibändiltään, eikä toisekseen zeitgeist-tietoisen suuren yleisön kosiskelun nimissä tai kenties vain ihan dementian vallassa ole ruvennut "uudistumaan" esim. tavanomaisilla ratkaisulla so. muuttumalla aikuisrockhumppapumpuksi. Ei olisi pahitteeksi, vaikka ura vielä jatkuisi, minkä suuntaisia lupauksia on kuultukin (ks. esim. "BONUS-linkki" alla).

The Enidin varsin korkea lähtötason huomioiden en kuitenkaan raaski lykätä tälle kuin nirkoiset 33 chevronia Stårgaten 39 mahdollisesta.

---

BONUS-kritiikki: todellisille addikteille suunnatulla erikoislisäspesiaalilevyllä Journey's End - Orchestrations RJG pääsee temmeltämään liki soolona (Max Read ääntelee jotain parissa kohtaa) sävellyskokonaisuuden kolmen sinfonisimman kappaleen, Malacandran, Shivan ja nimiraidan parissa. Koska hän on säveltäjänä kaljunmitan ylempänä keskimääräisiä pseudosinfoniointia touhuavista käkkäräpäistä (Kitarot, Yannit sun muut) ja osaa myös matkia sinfoniaorkesteria varsin kelvollisesti, on tälläkin"RJG plays The Enid" -tyyppisellä CD-sinkulla pientä lisäarvoa. En kuitenkaan viitsi erikseen antaa arvosanaa, todetaan sulautetuksi peruslevyn saamaan.

---

BONUS-linkki: RJG:n haastattelu, jossa kunniajäsenemme on hävettävän muikeana. Ei voida hyväksyä! Jos maireus vielä lisääntyy, on syytä harkita ragaisutoimia.
http://www.dprp.net/specials/2010_theenid/

Ilmankos tällä asenteella amerikkalaiset pärjäävät urheilussa niin hyvin.

Nyt aikamatkailu on sitten lopullisesti todistettu todeksi, tietenkin kaljupäiden voimin:

Ja nyt jopa puhutaan siitä, TJ. Vaikka eihän sitä tietenkään näytetty kun kyseessä oli hieman nuoremmille tarkoitettu elokuva...

Ei vaiskaan.

Aikuisten oikeasti kyse on niinkin yllättävästä uutisesta, että Harrison Ford näytteli eräässäkin tänään pyöreitä täyttävässä, Star Warsiksi hyvässä elokuvassa "vain rahan vuoksi". Oh the horror! Oh the madness! Oh the horror! And the madness!

Did I mention the horror?

http://www.hs.fi/videot/1135256969625